Tänään osallistuin seminaariin, jossa mielenkiintoista sisällön ohella oli tarkkailla kielellisiä asenteita ja oikeuksia. Puhujat olivat alansa huippuasiantuntijoita, mukana myös suurelle yleisölle tunnettuja nimiä. Aiheet käsittelivät mm. ihmisten oikeutta perusturvaan, ja muutenkin sivuttiin ihmisoikeuksia. Seminaarin pääkieli oli suomi, suurin osa esityksistä pidettiin suomeksi, samoin lähes kaikki kysymykset ja kommentit esitettiin suomeksi.

Puhujavieraina oli myös ihmisiä, jotka eivät osanneet lainkaan suomea. He pitivät omat esityksensä englanniksi. Tulkkausta ei ollut järjestetty, sillä kaikki suomalaiset asiantuntijatehtävissä toimivat osaavat tietenkin englantia. Kovin tärkeää ei ilmeisesti ollut se, että nämä ulkomaiset vieraat eivät pystyneet täysin seuraamaan suomenkielisiä esityksiä ja keskustelua. Heille vierustoveri kuiskaustulkkasi pääpiirteissään puheenvuorojen sisällöt.

Miksi tulkkausta ei ollut järjestetty? Ajatellaanko, että tulkin ammattitaito ei ole ammattitaitoa, että kuka tahansa ammattialansa termistön hallitseva kykenee tulkkaamaan? Vai ajateltiinko, että tulkkaus on kallista järjestää? Seminaari järjestettiin tiloissa, joiden vuokra ei ole mitätön. Osanottajille tarjottiin aamukahvit, välipala sekä runsas lounas. Kaikille oli myös pahvikansiollinen kauniita esitteitä järjestävän organisaation toiminnasta. Oliko tässä kokonaisuudessa tulkin palkkio se kohta, josta oli päätetty tinkiä? Mitähän ajattelivat nämä suomea taitamattomat seminaarin kutsuvieraat, jotka tiesivät suurin piirtein mistä puhuttiin, vähän sinne päin, mutta eivät niin paljon, että olisivat tohtineet osallistua keskusteluun kuulemansa perusteella? Ja miltä heistä tuntui tämä päivä, kun suurin osa ajasta seminaarissa käytettiin heille vierasta kieltä? Onko tehokkaampaa tapaa sulkea ihminen yhteisön ulkopuolelle.

Kielellisten suhteiden kannalta kohokohta oli esitys, jonka piti suomenruotsalainen professori suomeksi. Tai ei se esitys, vaan kommentit esityksen jälkeen. Toisin kuin helsinkiläiset suomenruotsalaiset, joiden suomi on täysin idiomaattista ja intonaation puolesta täydellistä, tämän professori selvästikin kuulosti ruotsinkieliseltä. Hänen suomen kielensä oli lähes täydellistä. Kompastumisia sattui, kuinkas muuten, objektien sijamuodoissa, ja sävelkulku oli ruotsiin vivahtava. Hänen suomensa oli varmasti parempaa kuin meidän suomenkielisten seminaariosanottajien englanti.

Suomenkielisten oli selvästikin hankalaa, lähes kiusallista, kuunnella professorin suomea. Me emme ole tottuneet siihen, että joku puhuu kieltämme kielenoppijan tavoin tai suomea toisena kielenä omaksuneen tavoin. Tämähän näkyy huvittavasti ja raivostuttavasti siinä, että kaikille maahanmuuttajille – tai kaikille jotka me ulkonäön puolesta luokittelemme maahanmuuttajiksi – aletaan automaattisesti puhua englantia. Toisin kuin Ruotsissa Suomessa ei ole totuttu siihen, että joku puhuu maan valtakieltä ei-täydellisesti.

Kun professori lopetti esityksensä, useampikin kommentoija ikään kuin svenska dagenin nimissä sanoi ihan suoraan, että olisi ollut parempi puhua ruotsia. Kuinka herkkäkorvaisia ja -nahkaisia me suomenkieliset oikein olemme äidinkielemme suhteen? Minä nostan hattua ja kumarran professorille, joka piti esityksensä kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä eikä ilmeisesti päivittäinen työkielensä.

Minä toivon kovasti, että jos joskus uskaltaudun puhumaan ruotsia Suomessa, minun annetaan puhua ja tehdä virheeni eikä sanota, että olisit puhunut suomeksi.